*

Kaj Sotala - Näkökulmia mieleen ja maailmaan Blogi on ikkuna kirjoittajansa ajatuksiin ja mielipiteisiin, sivuten yhteiskunnallisia aiheita psykologiasta tekijänoikeuksiin.

Lisääkö talouskasvu hyvinvointia?

Talouskasvu lisää selkeästi aineellista vaurauttamme, mutta totumme nopeasti muuttuneeseen elintasoon, joten ei ole varmaa missä määrin talouskasvu lisää varsinaista hyvinvointiamme.

Mitä talouskasvu on. Alkuun minun on määriteltävä, mitä tarkoitan talouskasvulla. Englanti-Wikipedian määritelmä on ”talouden kasvava kyky tyydyttää yhteiskunnan jäsenten halut tuotteille ja palveluille”. Kirjahyllyssäni oleva taloustieteen oppikirja taas puhuu talouden kyvystä tuottaa enemmän hyödykkeitä käyttämättä välttämättä kuitenkaan enempää resursseja. Nämä ovat aika lähellä sitä talouskasvun määritelmää jota tarkoitan, joten mennään niillä.

Klassinen talousliberaali argumentti menee osapuilleen seuraavasti: ”Vapaassa markkintaloudessa jokainen voi ansaita elantonsa tekemällä jotain, millä on arvoa toisille ihmisille. Vastineeksi hän saa asioita, joilla on arvoa hänelle.

Talouskasvun myötä saman asian tekemiseen tarvitaan yhä vähemmän ihmisiä ja luonnonvaroja. Entisaikaan valtaosa väestöstä oli sidottu pelkkään maanviljelyyn. Nykyään koko yhteiskunnan ruokkimiseen tarvitaan vain pieni määrä maanviljelijöitä ja muut ovat vapaita tekemään muuta. Yksi Fordin varhaisista tehtaista kokosi autoja käsityönä ja sai valmistettua vain 11 autoa ensimmäisen olemassaolokuukautensa aikana. Kymmentä vuotta myöhemmin saman yhtiön kehittyneempi tehdas tarvitsi vain puolitoista tuntia yhden auton kokoamiseen.

Kun tuotanto näin tehostuu, hinnat halpenevat ja jokainen tarvitsee yhä vähemmän rahaa saadakseen yhä enemmän sellaisia asioita, joilla on hänelle arvoa. Tuotantomäärien kasvun lisäksi tuotteiden laatu paranee, ja yhä harvinaisempia ja erikoisempia haluja voidaan palvella. Aikoinaan keskiluokkainen ihminen sai olla tyytyväinen mikäli ei joutunut näkemään koko vuoden aikana kertaakaan nälkää. Nykyään vastaavan sosiaaliluokan ihmisellä on varaa nauttia erinomaisesta ruuasta, hyvännäköisistä vaatteista,  niin paljosta kirjallisuudesta, elokuvatarjonnasta, musiikista, videopeleistä ja muusta viihteestä kuin vain ehtii, ulkomaanmatkoista, toisella puolella planeettaa olevien ihmisten kanssa keskustelmisesta tosiaikaisesti, ja niin edelleen. Kaikki tämä on tullut mahdolliseksi talouskasvun myötä.”

Pidän tätä argumenttia pääpiirteissään oikeana. Olen samaa mieltä siitä, että talouskasvun myötä tulee yhä helpommaksi tyydyttää entistä paremmin yhä suurempaa kirjoa ihmisten haluja. Kysymys siitä, tyydyttääkö talouskasvu ihmisten haluja entistä paremmin, on kuitenkin eri kuin kysymys siitä, lisääkö talouskasvu ihmisten hyvinvointia.

Tarpeiden tyydyttäminen vastaan hyvinvointi. ”Hyvinvoinnilla” tarkoitan jotakin, mistä psykologisessa tutkimuksessa käytetään ilmaisua ”subjektiivinen hyvinvointi” (subjective well-being) [1]. Siihen kuuluu osa-alueita kuten yksilön yleinen tyytyväisyys elämäänsä sekä hänen kokemiensa positiivisten ja negatiivisten tuntemuksien ja tunnetilojen määrä. Arkikielisesti voitaisiin puhua onnellisuudesta.

Lisääkö talouskasvu siis hyvinvointia? Se varsin todennäköisesti tekee sitä köyhissä maissa, joissa ruuansaannin ja terveydenhoidon kaltaiset perusedellytykset eivät täyty. Elämästään on vaikea nauttia, jos joutuu joka päivä miettimään sitä, mistä saisi jotain suuhunpantavaa. Näissä maissa talouskasvu onkin positiivinen voima, joka tälläkin hetkellä nostaa miljoonia ihmisiä vuodessa pois köyhyydestä.

Mutta lisääkö talouskasvu hyvinvointia länsimaissa, joissa elämän perusedellytykset ovat jo kunnossa? Vastaus kysymykseen on kiistanalainen. Ns. Easterlinin paradoksi viittaa tutkimustulokseen, jonka mukaan rikkaampien maiden asukkaat ovat tyypillisesti onnellisempia kuin köyhien maiden asukkaat, mutta maan keskimääräinen onnellisuus ei tunnu kasvavan maan rikastuessa. Kyseisestä tuloksesta on väännetty taloustieteilijöiden keskuudessa kättä aina 1970-luvulta lähtien, mutta käsittäkseeni sitä ei olla pystytty vakuuttavasti kumoamaan, joskaan ei aivan aukottomasti osoittamaankaan. Koska tulokset eivät ole aivan yksiselitteisiä, tarkastelen seuraavaksi joitakin teoreettisia syitä sille, miksi talouskasvu ei lisäisi hyvinvointia.

Sopeutuminen muutoksiin. Merkittävin syy on, että ihmiset tottuvat yllättävänkin nopeasti muuttuneisiin olosuhteisiin. Saatamme uneksia pitkään ylennyksestä, ison projektin saamisesta valmiiksi tai jostakin kalliista ostoksesta, mutta tyypillisesti asian saavuttamisesta seuraava ilo menee nopeasti ohitse. Pian unelmoimme jo seuraavasta asista, ja miltei jo unohdamme sen, että aiempi asia koskaan olikaan meille niin tärkeä.

Psykologisessa tutkimuksessa on osoitettu, että kullakin ihmisellä on tietty luonteesta riippuva onnellisuuden perustaso, josta suurin osa muutoksista ei pysty muuttamaan kuin väliaikaisesti. Monet valtaisetkin elämänmuutokset, kuten lottovoitot, ylennykset, potkujen saaminen, ja jopa selkärankahalvaantuminen tuottavat onnellisuustilassa voimakkaan mutta lyhytaikaisen muutoksen [1]. Tämänlaisten tapahtumien vaikutukset onnellisuuteen hälvenevät tyypillisesti viimeistään vuoden sisään, kun ihmiset tottuvat uuteen tilanteeseensa [1, 2]. Myös taloudellisen tilanteen vaikutus onnellisuuteen katoaa, kun ihmiset saavuttavat sen pisteen, jossa heidän ei tarvitse enää huolehtia elämänsä perusedellytyksistä. Ihminen joka joutuu jatkuvasti miettimään, onko hänellä varaa syödä, on vähemmän onnellinen kuin sellainen joka ei joudu. Mutta vaurastumisella ei tuon pisteen jälkeen enää ole merkittävää vaikutusta hyvinvointiin.

Ajatus siitä, että totumme nopeasti valtaosaan elintason muutoksista, voi olla joidenkin mielestä vaikea uskoa. Mutta vaikka siihen ei uskoisikaan, on silti järkeenkäyvää ajatella, että taloudellinen tilanne ei tietyn pisteen jälkeen vaikuttaisi onnellisuuteen. Ihmiset pyrkivät käyttämään rahaa ensisijaisesti niihin asioihin, jotka kokevat itselleen tärkeimpinä. Ensin maksetaan vuokra ja ruoka, sitten kiinnostavimmat harrastukset, ja sitten jos rahaa jää yli, niin mietitään jos vielä haluttaisiin jotain lisää. Mitä enemmän rahaa on käytettävissä, sen vähemmän jää jäljelle sellaisia asioita, joita haluaisi kovasti mutta joihin ei ole varaa. Tämä tunnetaan taloustieteessä laskevan rajahyödyn periaatteena – mitä enemmän ihmisellä on jotain asiaa (kuten rahaa) omasta takaa, sen vähemmän hän hyötyisi siitä että saisi sitä jotain lisää. Vaikka talouskasvun myötä saisikin hankittua samalla rahamäärällä yhä enemmän asioita, talouskasvun jatkuessa käy yhä epätodennäköisemmäksi, että niille ylimääräisille asioille olisi merkittävää käyttöä.

Osaammeko investoida hyvinvointiin? Voi toisaalta myös olla, että ihmiset eivät vain osaa ostaa niitä asioita, jotka tekisivät heidät onnellisimmiksi. Positiivisten ihmissuhteiden määrä ja laatu on yksi niistä asioista, joilla on todettu olevan selkeä ja pysyvä vaikutus hyvinvointiin. On olemassa jonkin verran näyttöä siitä, että kokemusten – esimerkiksi hiihtolomien, konserttien tai aterioiden – ostaminen tekee ihmiset onnellisemmiksi kuin tavaroiden – esimerkiksi vaatteiden, korujen tai elektroniikan. Osasyyksi on esitetty, että kokemukset antavat meille tilaisuuden viettää aikaa ihmisten kanssa, siinä missä tavaroita ostetaan usein osittain siksi, että tehtäisiin muihin ihmisiin vaikutus. Tai kuten psykologi Jonathan Haidt tiivistää asian, ”asioiden tekeminen yhdistää meidät toisiimme, siinä missä tavarat usein erottavat meitä toisistamme”. [2, 3]

Mikäli talouskasvu auttaa meitä saavuttamaan parempia kokemuksia muiden ihmisten kanssa, voi se tehdä meidät onnellisimmiksi. Jos kasvu taas kohdistuu pääosin vain parempien tavaroiden kehittämiseen, tai jos markkinointi saa meidät haluamaan yhä enemmän tavaroita, emme välttämättä voi siitä yhtään paremmin.

Toinen tähän liittyvä ongelma on, että asiat, joita on helpoin markkinoida eivät mitenkään väistämättä ole niitä, jotka saavat meidät voimaan parhaiten. Suurimmat voitot ja siten myös suurimmat markkinointibudjetit kertyvät niille, jotka voivat myydä ihmisille asioita kerta toisensa jälkeen. Aliedustetuiksi jäävät sellaiset asiat, joita ihmisten ei tarvitse hankkia kuin muutaman kerran. Esimerkiksi roolipeliala on pysynyt niin pienenä kuin on osittain siksi, että suosittujenkin pelien ostajat pystyvät usein pelikirjan-pari hankittuaan käyttämään niitä peleihinsä vuosikausia, ostamatta alkuperäiseltä tekijältä enää mitään muuta. Ei ole mitään erityistä syytä olettaa, että jonkin asian markkinoitavuus ja tuottavuus kulkisivat käsi kädessä sen kanssa, miten paljon se tekee meitä onnellisemmiksi.

Toisaalta nettiin on ajan kuluessa syntynyt yhä enemmän tiiviitä yhteisöjä, joiden kautta ihmiset voivat olla läheisissä tekemisissä keskenään ja mm. osallistua yhteisöllisesti kiinnostavien projektien rahoittamiseen. Tämäkin on talouskasvua, vaikka sitä ei sellaiseksi heti miellettäisikään – ja se tuottaa ihmisille nimenomaan kokemuksia. Kenties ajan kuluessa ihmiset tiedostavat yhä paremmin sen, mikä todella tuottaa hyvinvointia, ja talouskasvu ohjautuu luonnostaan siihen suuntaan.

Talouskasvu ja länsimaiden köyhät. Aiemmista huomioista herää eräs kysymys. Mikäli kerran ihmisten taloudellinen tilanne voi vielä länsimaissakin olla niin huono, että se vähentää elämänlaatua, eikö lisätalouskasvu olisi silloin edelleen hyödyksi? Ehkä tarvitsemme lisää talouskasvua varmistaaksemme, että köyhimpienkään ihmisten ei tarvitse huolehtia peruspärjäämisestään?

Jollain tasolla ajatus pitää varmasti paikkansa: mitä vähemmän ihmiset joutuvat uhraamaan omasta elämäntasostaan auttaakseen muita, sen helpommaksi myös köyhimpien auttaminen tulee. Monissa maissa, Suomi mukaanlukien, rikkinäiset sosiaaliturvajärjestelmät tuntuvat kuitenkin olevan yksi köyhyyden suurimpia syitä. Kannustinloukkujen poistaminen ja suoranaisen köyhimpien päähänpotkimisen lopettaminen olisivat muutoksia, jotka voitaisiin toteuttaa heti ja ilman ylimääräistä talouskasvuakin. Perustulon käyttöönotto auttaisi vähävaraisimpia tällä hetkellä paljon enemmän kuin merkittäväkään talouskasvu. (Se todennäköisesti jopa lisäisi talouskasvua.)

Tiede ja teknologia. On vielä yksi merkittävä asianhaara, jota en ole vielä käsitellyt. Talouskasvu liittyy hyvin läheisesti tieteelliseen kehitykseen: olenkin jossain määrin käsitellyt näitä kahta samana asiana. Tekniikan kehittyessä paranee myös kykymme parantaa tauteja, käyttää asioiden tuottamiseen vähemmän luonnonvaroja, ja niin edelleen. Mitä voimakkaampi talous, sen enemmän meillä on varaa käyttää myös rahaa tekniikan kehitykseen. Tieteen ja tekniikan kehityksen vaikutus hyvinvointiin on kuitenkin liian laaja aihe käsiteltäväksi tässä. Tyydyn vain sanomaan, että tiede tuntuu tuovan mukanaan paljon lupaavia asioita, mutta myös paljon uhkaavia. Näiden nettovaikutusta on mahdotonta arvioida tällä hetkellä.

Yhteenvetona olennaisimmista huomioista:

  • Talouskasvu lisää selkeästi aineellista hyvinvointiamme ja kykyämme tyydyttää erilaisia halujamme.
  • Talouskasvu todennäköisesti lisää hyvinvointia kehitysmaissa, mutta länsimaissa asia on paljon kiistanalaisempi.
  • Ihmisillä on tietty onnellisuuden perustaso, ja merkittävä osa haluistamme on luonteeltaan sellaisia, ettei niiden tyydyttäminen vaikuta tuohon perustasoon kuin korkeintaan hetkellisesti. Totumme muuttuneeseen elintasoon nopeasti.
  • Ei ole selvää, tarvitsemmeko enää enempää aineellista hyvinvointia. Toisaalta talouskasvu voi auttaa meitä hankkimaan parempia kokemuksia, jotka mahdollisesti nostavat onnellisuutta.
  • Ei myöskään ole selvää, missä määrin talouskasvu tosiaan ohjautuu parempien kokemusten - tai ylipäätään hyvinvointiamme lisäävien asioiden - hankkimiseen. Asioiden markkinoitavuus ei välttämättä korreloi niiden hyvinvointia lisäävän vaikutuksen kanssa kuin heikosti.
  • Talouskasvu voisi auttaa köyhimpiä, tosin kunnon perustulo auttaisi enemmän.

Lisääkö talouskasvu siis hyvinvointia, näin loppujen lopuksi?

Hitostako minä muka tietäisin.

Lähteitä

[1] Diener, E. (2000). Subjective well-being: The science of happiness and a proposal for a national index. American Psychologist, vol 55., no. 1, 34-43.  http://internal.psychology.illinois.edu/~broberts/Diener%202000.pdf

[2] Haidt, J. (2006) The Happiness Hypothesis: Finding Modern Truth in Ancient Wisdom. http://www.amazon.com/Happiness-Hypothesis-Finding-Modern-Ancient/dp/0465028020/

[3] Van Boven, L. & Gilovich, T. (2003) To Do or to Have? That Is The Question. Journal of Personality and Social Psychology, vol. 85, no. 6, 1193-1202. http://psych.colorado.edu/~vanboven/VanBoven/Publications_files/vb_gilo_2003.pdf

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (10 kommenttia)

Miusa U

Easterlinin paradoksi ei liity siihen, tuottaako talouskasvu hyvinvointia, vaan siihen, tuottaako korkeampi BKT:n taso hyvinvointia. 2000-luvun laajan datan tutkimukset ovat osoittaneet, että tuottaa rajatta, suhteessa BKT:n logaritmiin. Tämän myönsi äsken jopa Helsingin Sanomiin kirjoittanut talouskasvun vastustaja.

Talouskasvu eli vuotuinen BKT:n kasvuprosentti tuottaa onnellisuutta vielä hyvin paljon tehokkaammin kuin BKT:n taso. Siis vaikka Easterlinin paradoksi ei olisikaan ollut virheellinen, talouskasvu olisi erittäin toivottavaa.

Osasyynä tähän ovat psykologiset mekanismit maailman parantuessa, osasyynä palkkojen huono jousto alaspäin eli ay-liike, joka mieluummin lisää työttömyyttä kuin antaa ihmisten huonoina aikoina työllistyä halvemmalla.

Taloudellinen vapaus lisää hyvinvointia myös edellisistä riippumatta, joten se olisi toivottavaa, vaikka se ei edes lisäisi hyvinvointia. Se kyllä lisää.

BKT kertoo, kuinka paljon resursseja meillä on tuottaa haluamamme. NKT kertoo sen vielä paremmin, mutta NKT:n ja BKT:n kasvut korreloivat erittäin hyvin keskenään, joten käytännössä BKT:kin on paljon luultua parempi mittari.

Tämä ei välttämättä ole riittävä perustelu sille, että valtio saisi pakottaa ihmiset kasvattamaan BKT:ta. Nykyisellään kyse on kuitenkin siitä, saako valtio lannistaa ihmisiä kasvattamasta BKT:ta vieläkin useammin keinoin kuin se nyt lannistaa esimerkiksi rankaisemalla työnteosta ja yrittämisestä ja palkitsemalla tekemättömyydestä. Ehkä ihmisten pitäisi saada päättää enemmän itse omasta elämistään.

Käyttäjän kajsotala kuva
Kaj Sotala

"2000-luvun laajan datan tutkimukset ovat osoittaneet, että tuottaa rajatta, suhteessa BKT:n logaritmiin."

Ainakin 2010 argumentoitiin edelleen, että Easterlinin paradoksi pätisi: http://www.pnas.org/content/107/52/22463 . Olisiko sinulla tuoreempaa lähdettä?

Petri Ronkainen

Lainaan Jukka Hoffrénia Tilastokeskuksen sivulta.

"Taloustieteen näkökulmasta mahdollisimman suuren kulutuksen kautta tapahtuva tarpeiden tyydytys lisää hyvinvointia ja onnellisuutta. Tavaroiden ja palvelujen kysynnän kasvu taas johtaa tuotannon lisääntymiseen ja talouden kasvuun. Näin onnellisuuden oletetaan lisääntyvän talouskasvun myötä.

Tarkasteluun otetaan kuitenkin mukaan vain niiden hyvinvointia lisäävien tavaroiden ja palvelujen kulutus, jotka voidaan hinnoitella ja ilmaista rahamääräisinä. Tarkastelun ulkopuolelle jäävät monet hyvinvointiin olennaisesti vaikuttavat tekijät kuten elämänlaatu, luonnon tarjoamat ilmaishyödykkeet ja perhesuhteisiin liittyvät asiat.

Jälkiteollisessa yhteiskunnassa bkt:lla mitattu talouden tuotos ei muutu taloustieteen olettamalla tavalla hyvinvoinniksi, etenkin kun huomioon otetaan talouden ympäristövaikutukset ja yhteiskunnassa vallitseva tulonjako. Talous-politiikka on tästä huolimatta kaikissa kehittyneissä länsimaissa kytkeytynyt vahvasti bkt:n maksimaaliseen kasvattamiseen. Käytännössä bruttokansantuote kasvaa lyhyellä aikavälillä sitä nopeammin, mitä kestämättömämpää taloudellinen kehitys on.

Nykyinen talousjärjestelmä kannustaa yrityksiä ja kuluttajia luonnonvarojen suoranaiseen tuhlaamiseen. Luonnonsuojelu tai luonnonvarojen säästeliäs käyttö ei tälle talouden logiikalle ole millään tavalla järkevää tai taloudellisesti kannattavaa."

Täältä löytyy BKT:ta ja hyvinvointimittareita yhdistävä kuva numero 2: Suomen BKT, ISEW- ja GPI-indikaattoreiden kehitys 1960-2007 (reaalisin hinnoin asukasta kohti).

Käyttäjän iitimo kuva
Timo Isosaari

"Osasyynä tähän ovat psykologiset mekanismit maailman parantuessa, osasyynä palkkojen huono jousto alaspäin eli ay-liike, joka mieluummin lisää työttömyyttä kuin antaa ihmisten huonoina aikoina työllistyä halvemmalla."

Tuossa on mahdoton yhtälö. Heti kun yksilö työllistyy halvemmalla niin hänen mahdollisuutensa luoda talouskasvua menevät kertaheitolla. Itse asiassa se on koko ketjulle todella tuhoisa tie ja johtaa väistämättä lamaan, mikä taas johtaa erilaisten omaisuuserien päätymisen "alihintaan" ostokykynsä säilyttäneille.

Itse olen sitä mieltä, että talouskasvu korreloi hyvin vähän hyvinvoinnin kanssa. Itse asiassa talousjärjestelmämme pakottaa hakemaan hyvinvointia vain sen talouskasvun kautta. Muita tavoitteita ei yhteiskunnallisesti toistaiseksi hyväksytä.

Taloudellinen riippumattomuus on paras tae hyvinvoinnista. Tapoja sen saavuttamiseen voisi olla muitakin.

Käyttäjän JouniFlemming kuva
Jouni Flemming

Jos talouskasvu lisää hyvinvointia köyhissä maissa, kannatatko talouskasvun mahdollistamista taloudellista vapautta lisäämällä?

Asiaan liittyen, näissä on varsin paljon tutkimusaineistoa taloudellisen vapauden ja hyvinvoinnin suhteesta:

http://jouniflemming.fi/2012/01/30/kapitalismi-luo...
http://jouniflemming.fi/2012/02/19/kapitalismi-on-...

Jouni Valkonen

Tuossa olet oikeassa, että köyhissä maissa yleensä BKT:n kasvaminen lisää yleensä paljon hyvinvointia. Tämä johtunee siitä, että vaikka köyhissä maissa tuloerot kasvavatkin yleensä rajusti BKT:n kasvaessa (eli eliitti rikastuu valtavasti), keskittynyt pääoma käytetään kuitenkin etupäässä investointeihin, jotka luovat työpaikkoja.

Näin Ricardolainen talouspolitiikka toimii erinomaisesti, eli työläiset säilyy hyvin hengissä, eli heillä on tarpeeksi rahaa absoluuttisten perustarpeiden tyydyttämisen eikä siten tarvitse nähdä nälkää, vaan voi kouluttaa todennäköisesti lapsetkin.

Samoin kehitysmaiden talous ei yleensä ole riippuvainen kotimarkkinoiden kysynnästä, vaan ulkomaan viennistä, joten sikäli on perusteltua maksimoida tuloerot eli käyttää mahdollisimman suuri osuus kehitysmaan pääomasta investointeihin sen sijaan, että korotettaisiin minimipalkkoja, tarjottaisiin sosiaaliturvaa tai nostettaisiin palkkoja yli nälkärajan.

Vauraimmissa maissa tämä ei kuitenkaan toimi, koska tuloerojen kasvu ei enää lisää investointeja, vaan velan tarjontaa. Joten tästä syystä pitäisi siis huolehtia, siitä että pääoma olisi mahdollisimman hajautettua. Ideaalitilanne olisi, että mummot eläkesäästäisi ostamalla jalometalleja kassakaappiinsa. Tämä hajauttaisi pääomaa ja siten loisi varsin vakavaraisen pohjan taloudelle.

Länsimaiden talous, kilpailukyky, työllisyys ja innovatiivisuus ei perustu suuryrityksiin ja halpaan työvoimaan, kuten kehitysmaissa, vaan kukoistavaan PK-sektoriin ja korkeisiin palkkoihin. Ja innovatiivinen PK-sektori ei elä investoinneista, vaan kansalaisten maksimaalisen korkeasta mediaanisesta ostovoimasta, eli kotimarkkinoiden kysynnästä. Vienti on siis kehittyneille ja vakavaraisille talouksille melko irrelevanttia. Toki Suomi on liian pieni talousalue, joten vapaakauppaa pitää tietenkin tehdä ainakin EU:n alueella.

Nykyään länsimaissa yhä enemmän ja enemmän BKT:n kasvu tapahtuu tuloerojen kasvun kustannuksella, eikä keskittynyt pääoma enää lisääkään investointeja kotimaahan, vaan mm. eläkerahastoihin keskittynyt pääoma lisää velan tarjontaa.

Tätä velkaa sitten tarjotaan keskiluokalle ja julkiselle sektorille, koska velan tarjonta luo itselleen aina kysynnän. Erityisesti Amerikassa Keskiluokka kohentaa elintasoaan velkarahalla. Mutta myös Suomessa yksityisten velkaantuminen lisääntyy. Yksityisten velkaantuminen saattaa kansantaloudelle olla vieläkin vaarallisempaa kuin julkisen sektorin velkaantuminen, koska yksityisten velkaantuminen tuhoaa velkavankeuteen yleensä yhteiskuntamme tuotteliaimpia henkilöitä eli keskiluokkaisi PK-yrittäjiä.

Nyt täytyy sitten vain toivoa, että Kreikka puhkaisee velkakuplan, ja mitätöi 400 miljardin julkisen velkansa, joka on siis lähinnä hyvätuloisten länsi-mummojen eläkesäästöjä.

Jouni Valkonen

Talouskasvu on hyvä asia, jos tuottavuuden kasvu kasvattaa palkkoja.

Jos ei niin sitten se on huono asia.

Yhdysvalloissa on ongelma, että 90 prosentilla palkansaajista reaalitulot laskivat aikavälillä 1978-2008. Eli käytännössä Yhdysvalloissa on ollut nollakasvua viimeiset 30 vuotta.

BKT on kuitenkin kasvunut, joten palkkojen osuus BKT:sta on pienenentynyt (paljon!). Tämä osuus mikä on pois palkoista, menee velan tarjontaan. Joten Yhdysvalloissa keskiluokka on matalista palkoistaan huolimatta kohentanut tuntuvasti elintasoaan lainaamalla eläkerahastoilta ja rikkaimmalta promillelta.

Tästä seuraa entisestään keskiluokan realipalkkojen lasku ja siis velan tarjonnan lisääntyminen, kunnes tulee Kreikka joka viheltää pelin poikki eli mitätöi 400 miljardia euroa mummojen eläkesäästöjä, eli mitätöi koko julkisen velkansa. Ja luultavasti tämän päälle tulee vielä yksityisen velan mitätöiminen.

Sitten kysytään niiltä mummoilta, että kannattiko sijoittaa rahansa eläkerahastoihin 'kasvamaan korkoa'?

* * *

Ainoa rehellinen talouskasvun mittari on siis kansalaisten mediaanitulot. Jos inflaatiokorjatut mediaanitulot nousevat sitten tapahtuu aitoa talouskasvua, jos taas BKT kasvaa, mutta mediaanitulot eivät, niin sitten talouskasvu menee velkakuplan kasvattamiseen. Ainoa keino estää kuplan puhkeaminen olisi estää pääoman keskittyminen, eli jakaa kaikki keskittynyt pääoma keskiluokalle, esim. kansalaispalkkana.

Aleksi Laine

Talouskasvu tuottaa hyvinvointia, kunhan ulkoisvaikutukset, lähinnä luonnonkatastrofit tai yhteiskunnalliset dystopiat, eivät tule tielle.

Ajatuksena on, että talouskasvu on teknisten innovaatioiden moottori ja päinvastoin. Innovaatiot taas tulevat ratkaisemaan kaikki ne ihmiselämään liittyvät stressin lähteet, joiden ratkaisua ihmiset haluavat ja jotka ovat ratkaistavissa.

Jäljelle jää paljon tyytymättömyyttä: lääketiede voi taata vaikka ikuisen elämän, mutta silti harmittaa, kun naapuri kutsuu kaikki muut bileisiin paitsi sinut. Ratkaisu voi olla siirtyminen kokonaan virtuaalimaailmaan, johon voi luoda mukavammat naapurit. Virtuaalimaailmassakin ihminen voi kuitenkin olla onneton, kuten kaikki Matrixinsa katsoneet tietävät.

Eli pitää hiukan rukata alkuperäistä väitettäni: talouskasvu tuottaa hyvinvointia, kunhan ulkoisvaikutukset, lähinnä luonnonkatastrofit, yhteiskunnalliset dystopiat tai ihmiskunnan psyykkisen hyvinvoinnin romahdus, eivät tule tielle.

Käyttäjän henrybrade kuva
Henry Brade

Loistava artikkeli, juuri näistä asioista pitäisi olla enemmän keskustelua valtapolitiikassakin. Asiallisia kommentteja myös, erityisesti Jouni Valkosen teksti liittyen inflaatiokorjattuihin mediaanituloihin on erittäin pätevää. Pidän itsekin mediaanituloja huomattavasti pätevämpänä mittarina todellisesta talouskasvusta, kuin esimerkiksi BKT:ta.

Haluaisin kuitenkin ottaa tähän vielä pari uutta näkökulmaa. Ensimmäinen koskee BKT:ta. Sen osalta on tärkeää ymmärtää, että BKT:n nousu voi myös tarkoittaa suoranaista hyvinvoinnin laskua ja saattaa kuvata näin ollen niin sanottua yhteiskunnallista tehottomuutta. Annan tästä muutaman esimerkin.

Lääkkeille ja terveydenhoitoalan palveluille on tullut lisää kysyntää ja lääkefirmojen myynti on kasvanut, apteekeilla menee loistavasti ja lääkärit kierii rahoissa. BKT nousee. Tässä kohtaa on tärkeää miettiä mitä on todellisuudessa tapahtunut. Joko lääketeollisuus on vain manipuloinut ihmiset ostamaan enemmän lääkkeitä tai ihmiset tosiasiassa voivat huonommin kuin ennen. Kumpikaan vaihtoehto ei mielestäni kovinkaan hyvin kuvaa hyvinvoinnin nousua vaan lähinnä yhteiskunnallista tehottomuutta, eli hyvinvoinnin laskua.

Esimerkkejä tietysti on paljon muitakin. Aseteollisuuden kasvu ja siitä johtuva BKT:n nousu, onko se positiivista kasvua? Entä jos pullovesiteollisuus alkaakin yhtäkkiä nousta massiiviseksi vaikkapa Suomessa ja BKT on sen takia noussut, onko se positiivista kasvua vai kenties päinvastoin? Sehän taas viittaa siihen, että joko ihmiset on manipuloitu ostamaan enemmän pullovettä (turhaan) tai me ollaan tosiasiassa annettu vesijohtoveden laadun rappeutua.

Loppupeleissä minun on siis todella vaikea ottaa BKT:ta vakavasti minkäänlaisena hyvinvoinnin mittarina paitsi ehkä köyhissä maissa, joissa sen nousu on suhteellisen yksiselitteisesti todistettu positiiviseksi voimaksi. On kuitenkin toinenkin näkökulma, jolla voidaan kritisoida jossain määrin myös mediaanitulojen merkitystä hyvinvointimittarina.

Se on Amartya Senin hyvinvointitaloustiede, jota kutsutaan englanniksi nimellä "Capability approach". Siitä ihan hyvä artikkeli tässä: http://en.wikipedia.org/wiki/Capability_approach

Näin lyhyesti sanottuna tuossa teoriassa puhutaan ihmisen reaalisista toimintamahdollisuuksista. Mitä enemmän ihminen kykenee toimimaan vapaasti ja mitä enemmän valintoja hänen on mahdollista tehdä, sitä parempi. Tämä saattaa joskus korreloida BKT:n nousun kanssa ja varmasti useammin mediaanitulojen nousun kanssa, mutta ei aina.

Syy tähän voi olla muun muassa se, että jos yksilö on jatkuvasti töissä, hänellä ei ole suurta reaalista toimintavapautta. On tietysti tärkeää ottaa huomioon miten paljon kyseinen yksilö pitää siitä työnteosta. Jos kuitenkin kuvitellaan tilanne, jossa yksilö saa ne korkeat tulot sillä, että tekee pitkää päivää työtä, josta ei edes erityisemmin pidä, on kyseisen yksilön reaaliset toimintamahdollisuudet itseasiassa suhteellisen heikot.

Todellinen hyvinvointi on siis sitä, että yksilö kykenee tekemään haluamiaan asioita mahdollisimman vapaasti. Raha itsessään ei riitä jos kaikki aika menee töissä, josta ei edes erityisemmin pidä. On mielestäni turhaa sinällään erotella työtä ja vapaa-aikaa, koska yksilöt arvostavat niitä eri tavoin. Tärkeämpää on puhua siitä kuinka suuren osan ajastaan yksilö kykenee käyttämään niin kuin itse haluaisi sen sijaan, että joutuu tekemään jotain olosuhteiden pakosta.

Miusa U

Siinäkin tapauksessa, että Easterlingin paradoksi olisi yhä kiistanalainen, riittävä peruste on tuo, että talouskasvun nopeus vaikuttaa myös niillä korkeilla tasoilla joilla BKT:n tason vaikutus olisi kiistanalainen.

Talouskasvun nopeus lisää onnellisuutta hyvin voimakkaasti, BKT:n taso vain lievästi. Siis vaikka BKT:n tasolla ei olisi väliä, talouskasvua kannattaa ainakin toivoa. Tosin silloin ei voi välttää BKT:n tason nousua.

Taloudellinen vapaus lisää sekä talouskasvun nopeutta että suoraan onnellisuutta. Sitäkään ei siis kannata vähentää.

Jos talouskasvu ei kanavoidu palkkoihin, se tyypillisesti laskee hintoja, lisää työllisyyttä, lisää muita ihmisten tuottoja mukaan lukien eläkejärjestelmän kestävyys, eläkeläisten tulot, valtion verotulot sekä hyvinvointivaltion rahoituspohja. Pitkällä aikavälillä talouskasvu väistämättä lisää myös palkkoja. Esimerkiksi 1900-luvulla Suomessa BKT ehkä 15-kertaistui, ja tällainen kasvu ei käytännössä voi tapahtua ilman, että työn tuottavuus ja sen seurauksena palkatkin moninkertaistuvat. Maailmanloppuja on povattu viimeiset miljoona vuotta, mutta näillä näkymin niitä ei tule.

Toimituksen poiminnat