Kaj Sotala - Näkökulmia mieleen ja maailmaan Blogi on ikkuna kirjoittajansa ajatuksiin ja mielipiteisiin, sivuten yhteiskunnallisia aiheita psykologiasta tekijänoikeuksiin.

En tarkoittanut loukata, olen vain eri planeetalta

Kolme tosielämän esimerkkiä tapauksista, jotka ovat saaneet jonkun loukkaantumaan, mutta jotka ovat johtuneet lähinnä väärinkäsityksistä. Väärinkäsitykset ovat juontaneet juurensa siihen, että ihmiset ovat pohjimmiltaan olleet eri kulttuureista - vaikka olisivatkin kaikki saman maan asukkaita.

1. Kysyjät ja arvaajat. Kysyjien ja arvaajien käsite popularisoitiin Guardianissa olevassa kolumnissa, joka puolestaan pohjautui MetaFilter-keskustelupalstalla olleeseen viestiin. Pähkinänkuoressa ajatuksessa on kyse siitä, että on kahdenlaisia perheitä: kysyjäperheitä ja arvaajaperheitä. Kysyjäperheissä kasvatetaan siihen ajatukseen, että ihmisen on hyväksyttävää pyytää mitä tahansa - palveluksia, palkankorotuksia, jne. - vaikka tietäisivät, että vastaus tulee todennäköisesti olemaan kieltävä. "Kokeilemalla ei häviä mitään."

Arvaajaperheissä kasvaneet taas kokevat, että mitään asiaa on epäkohteliasta kysyä suoraan. Jos joku haluaa jotakin, toisen on osattava ennakoida ja arvata tämä, ja tarjota asiaa sitten oma-aloitteisesti. Oma-aloitteinenkin tarjous voi kuitenkin olla pelkästään kohteliaisuudesta tehty, ja jokaisen on osattava erottaa se aidosta ja ymmärtää kieltäytyä. Ihminen joka hyväksyy kohteliaisuudesta tehdyt tarjoukset, samoin kuin ihminen joka tekee suoranaisia oma-aloitteisia pyyntöjä, koetaan töykeänä ja tungettelevana.

Kun arvaaja törmää kysyjään, seuraa hankaluuksia. Arvaajan mielestä kysyjä on tungetteleva ja epäkohtelias, kysyjän mielestä arvaaja odottaa hänen olevan ajatustenlukija ja kokee arvaajan loukaantuvan ihan neutraaleista kysymyksistä. Pahimmillaan se johtaa tämänlaisiin keskusteluihin:

"Voisitko silittää paitani? Minulla on tänään tapaaminen."

"Etkö näe että olen pakkaamassa eväitä enkä ole vielä edes pukeutunut? Olet niin ajattelematon!"

"Mutta minähän vain kysyin. Jos sinulla on liian kiire, olisit vain voinut sanoa - ei tarvitse huutaa!"

"Sinun pitäisi kiinnittää minun tarpeeksi huomiota jotta tietäisit milloin olla kysymättä!"

2. Kärjistäjät ja asiallistajat. Jouduin tuoreeltaan väittelyyn siitä, oliko piraattien perustulokannanottoa aiheellista muotoilla siten kuin muotoiltiin. Kannanottoa kritisoitiin siitä, että se tuntui asettuvan liikaa juuri Vihreiden perustulomallin taakse (mitä se minusta ei tehnyt, mutta luimme sitä eri tavalla). Tulin sitten tässä keskustelussa heittäneeksi, että jos Vihreät esittäisivät ettei homoja saa tappaa, niin eikö sitäkään ehdotusta saisi kannattaa. Kanssakeskustelijani loukkaantui tästä ja koki heiton asiattomana. Hän koki, että olen nyt rinnastamassa häntä homoja tappaviin ihmisiin.

Itse olen kuitenkin melko pitkälti varttunut sellaisissa ympäristöissä, joissa on aivan tavallista käyttää tuonkaltaisia esimerkkejä täysin ystävällismielisessä keskustelussa. Erityisesti olen tottunut siihen, että kun keskustellaan etiikkaan tai päätöksentekoon liittyvistä säännöistä tai periaatteeista, pyritään kaikista ehdotetuista periaatteista löytämään ne ääritapaukset, joihin periaatteiden kirjaimellinen soveltaminen johtaisi.

Tämä ei tarkoita sitä, että kenenkään tarkoitettaisiin olevan valmis esim. tappamaan homoja. Pikemminkin nämä heitot tulkitaan kysymyksinä. "Jos tulkitsisin tätä sääntöä siten kuin sen ilmauksestasi ymmärsin, tuntuisi se johtavan meidän molempien mielestä kestämättömään lopputulokseen. Joko ymmärsin sen väärin, sinulla on siinä lisäoletuksia jotka eivät ole minulle ilmeisiä, tai tämä periaate ei todellisuudessa sovikaan kuvaamaan arvojasi. Mikä näistä vaihtoehdoista on sinusta lähimpänä totuutta?"

Tarkoitin oman kommenttini myös tulkittavan tuonkaltaiseksi kysymykseksi. En ymmärtänyt mitä toinen oikein ajoi takaa, etenkään kun paras hypoteesini siitä mitä saatettaisiin ajaa takaa tuntui johtavan absurdiin lopputulokseen. Siksi heitin ilmoille yhden niistä lopputuloksista joihin se tuntui johtavan, ja odotin että hän selventäisi miksi kyseiset perustelut eivät johtaisi siihen ja miten olin ymmärtänyt häntä väärin. Esimerkki oli kärjistetty, mutta olin tottunut ympäristöön jossa esimerkit ovat kärjistettyjä - jotta pointti tulisi mahdollisimman selväksi. En odottanut, että kukaan ottaisi sitä loukkauksena. Etenkään en osannut odottaa, että ihminen jonka kanssa olin ystävällisissä väleissä olettaisi minun rinnastavan hänen mielipiteensä moiseen toimintaan.

Asia vaikuttaa taas kulttuurierolta. Kärjistäjät ovat valmiina käyttämään rajujakin kärjistyksiä, koska kokevat sen helpottavan pointin ymmärtämistä. Asiallistajat taas kokevat rajujen kärjistysten olevan huonotapaisia hyökkäyksiä keskustelukumppaneita vastaan, ja vain estävän asiallisen keskutelun.

3. Keskeyttäjät ja kuuntelijat. Eräs ystäväni on kasvanut perheessä, jossa on ollut varsin aggressiivinen keskustelukulttuuri. Toisen keskeyttämistä tai päällepuhumista ei pidetty mitenkään pahana, koska oletettiin että toinen kuitenkin joko keskeyttäisi kohta itse tai jatkaisi omaa asiaansa kunhan keskeyttäjä on saanut asiansa sanottua. Hän kokee herkästi olonsa epävarmaksi perinteisessä suomalaisessa keskustelukulttuurissa, jossa kuunnellaan kohteliaasti toisen puhetta loppuun ja keskeyttäminen koetaan epäkohteliaana. Hän päätyy herkästi dominoimaan keskustelua, siinä missä hiljaisemmat kokevat helposti etteivät saa suunvuoroa.

-----

Teemme kaikki tulkintamme maailmasta aiempien kokemuksiemme perusteella. Mikäli olemme olleet valtaosan ajastamme tietynlaisessa keskustelukulttuurissa, oletamme automaattisesti myös muiden ihmisten sisäistäneen sen kulttuurin keskustelunormit. Todellisuudessa he ovat saattaneet viettää paljon aikaa erilaisessa kulttuurissa, ja se mikä meistä on töykeää saattaa olla heille aivan normaalia. Erilaiset loukkaantumiset kannattaisikin pyrkiä purkamaan keskustellen - jos olettaa toisesta ihmisestä liikaa, menee nopeasti metsään.

(Perehdyttäminen erilaisten keskustelukulttuurien ominaispiirteisiin ja niistä mahdollisesti syntyviin väärinymmärryksiin kuuluu muuten niihin tapoihin opettaa sosiaalisia taitoja, jotka mielelläni näkisin peruskoulussa.)

Olen Piraattipuolueen Helsingin vaalipiirin kansanedustajaehdokkaana 2011. Jos tämä kuulostaa sinusta hyvältä idealta, liity toki kampanjani Facebook-fanisivulle.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Käyttäjän JoannaKurki kuva

Kovin totta, ihmiset ajattelevat ja toimivat eri tavoin. Helposti syntyy riitoja silloin kun ei olisi tarvetta.

Käyttäjän horsmalahti kuva

Itse olen arvaaja, kärjistäjä ja kuuntelija. Veikkaan että Suomalaiset ovat keskimäärin arvaajia, asiallistajia ja kuuntelijoita. Keskeyttäjistä ja kuuntelijoista tuli elävästi mieleen se sinun ja Kotilaisen välinen väittely televisiossa.

Käyttäjän kajsotala kuva

Kysyjä, kärjistäjä ja kuuntelija itse.

Ja hah, hyvä huomio Kotilaisesta. :D

Käyttäjän Rosenrot kuva

Kommunikaatiossa on myös kyse vallasta. Siitä, kenellä on oikeus loukkaantua, suuttua, kostaa, vihata. Oikeuden taas ratkaisee jossain määrin sosiaalinen asema, ja muiden kuvitelma puhujan sosiaalisesta asemasta. Mitkään tavat, lauseet, jne eivät ole tosiasiallisesti väärin tai oikein, puhuja ratkaisee. Se, miten sanoihin suhtaudutaan, riippuu puhujasta.
Toinen asiallistaja reagoi kärjistäjään, toinen ei. Status ratkaisee.
Ihmisten psykologistyylinen tyypittäminen on yksi asia, mutta sosiaalinen konteksti on toinen. Hyvä tahto on tietysti aina hyvä lähtökohta, vaikka hyvä tahtokin voi loukata, jos toinen kokee olevansa statukseltaan korkeampi. Silloin hyvä tahto muuttuu ylimielisyydeksi, joka ei kunnioita nokkimisjärjestystä, jolle kaikki muu on usein alisteista. Analyyttisyys vastaan valta on yhtä kuin konflikti. Hyvä tahto koetaan toisinaan analyyttisyydeksi. Toiset haluavat kommunikoida, toiset haluavat ilmaista hierarkiaa.

Käyttäjän Kansine kuva

Todella kiinnostava aihe, tästä lukisi mielellään enemmänkin :)
Itse olen ainakin kärjistäjä ja kuuntelija (minkä takia loputtoman puheliaiden ihmisten seura on tuskaa, koska rohkenen keskeyttää vasta kun hermoni alkavat tosissaan olla kireällä :D)
Taidan myös olla lähinnä arvaaja, mutta en nyt ihan absoluuttisesti pelkkä arvaaja. Mitä tutumman ihmisen seurassa olen, sitä enemmän myös kyselen spontaanisti (ja kuuntelen toisten kyselyä kokematta sitä tökeröksi).

Käyttäjän Kansine kuva

Yksi kulttuuriero, mihin olen itse usein törmännyt, on, että toisilla on... miten sen nyt sanoisi... jotenkin tarve pitää etiikkaa jatkuvasti esillä ja oikeuttaa omat mielipiteensä etiikalla.
Toiset taas (vaikka heillä oikeasti olisi korkeakin moraali) saattavat tyyliin huolettomasti naureskellen puhua siitä, kuinka kunnottomia kelmejä he ovat.
Etiikan ystävät saattavat loukkaantua noiden toisten hirtehishuumorista, tai ainakin ottaa sen tosissaan ja tyrmistyä...
Kun taas mustan huumorin viljelijät voivat kokea etiikan ystävien jatkuvan eettisten perustelujen perään kyselemisen tungettelevana ja tärkeilevänä nipottamisena.
Ja väärinkäsityksiä syntyy silloinkin, jos etiikkakeskeinen ihminen ottaa kirjaimellisesti toisten mustan huumorin, tekee siitä johtopäätöksensä, ja alkaa pitää mustan huumorin fanittajaa ihan toisenlaisena kuin hän todellisuudessa on... ja ehkä myöhemmin äkkiarvaamatta syyllistää häntä näistä oletuksista!

En nyt ehkä osannut kirjoittaa tuota täysin puolueettomasti, kun itse kuulun auttamatta siihen "vähemmän eettiseen" kastiin... mutta kaipa se pointti tuli tuossa xP

Mä olen kasvanut arvaajaksi, mutta kääntynyt vanhemmiten jossain määrin kysyjäksi. Tämä polariteetti voi siis vaihtuakin oman elämänkokemuksen myötä (varmaan molempiin suuntiin).

Mulla keskeinen laukaisija tämän arvaaja-kysyjä -eron tiedostamiselle oli takavuosina muutto kimppakämppään, jossa ihmiset edustivat aika lailla skaalan eri ääripäitä. Huomasimme kyllä pian vakavan kommunikaatio-ongelman ja pitkissä metakeskusteluissa kommuunin sähköpostilistalla saimme lopulta ongelmalle juuri nämä kasvot - osa oli kysyjiä ja osa arvaajia. Onneksi satuimme kaikki olemaan (yli)analyyttisia ja motivoituneita ryhmädynamiikkamme perkaamiseen.

Ensin opimme siis älyllisellä tasolla hahmottamaan mitä se "toinen" oikein tarkoittaa ja sitten myös jossain määrin kunnioittamaan tätä toisenlaista ilmaisutapaa. Minulla ja silloisella kumppanillani, jotka molemmat olimme kasvaneet äärimmäisissä arvaajaperheissä, omakin kommunikointimme alkoi pikku hiljaa avautua kimppakämpässä ja poimia suoremman ilmaisun piirteitä. Ymmärsin että arvaajan toiminta ei aina ole kohteliasta vaan helposti myös passiivis-aggressiivista - esim. painokasta huokailua tyyliin "kunpa tuo nyt älyäisi että mua ahdistaa tuo täysi biojäteastia".

Tästä episodista on nyt yli 10 vuotta ja nykyään uskon kommunikoivani kohtalaisen suoraan asioista. En edelleenkään aina, mutta useimmiten tilanteessa viriää silloin ainakin jonkinlainen päänsisäinen strategianvalinta, jossa molemmat kommunikointitavat ovat realistisia vaihtoehtoja. Asian tiedostaminen on siis mahdollistanut oman toimintamallini sopeuttamisen jossain määrin.

Hoo, tämä oli ihan mielenkiintoinen kirjoitus. :) Ihan samoja perusarkkityyppejä olen itsekin tunnistanut, mutta en kai koskaan sen tarkemmin pyrkinyt nimeämään. Itse olen ainakin ehdottomasti kärjistäjä ja varmaankin myöskin kuuntelija, mutta ykköskohdan suhteen taidan olla käytännössä enemmän arvaaja, vaikka periaatteellisesti pidänkin kysyjä-lähestymistapaa parempana.

Kohta 2 oli kyllä täysin asiaa, kärjistykset kuuluvat asialliseen keskusteluun koska ne tuovat uutta näkökulmaa, ääriesimerkit helpottavat usein asioitten ymmärtämistä niin kauan kuin vain kuuluvat kunnolla asiaan.

Kohdissa 1 ja 3 taas oli kärjistetty nämä erilaiset tyypit ja en oikein usko, että monikaan kuuluu absoluuttisesti jompaankumpaan. Esim. itse olen kummassakin asiassa välimaastossa, riippuu täysin tilanteesta.

Kohta 2 oli kyllä täysin asiaa, kärjistykset kuuluvat asialliseen keskusteluun koska ne tuovat uutta näkökulmaa, ääriesimerkit helpottavat usein asioitten ymmärtämistä niin kauan kuin vain kuuluvat kunnolla asiaan.

Kohdissa 1 ja 3 taas oli kärjistetty nämä erilaiset tyypit ja en oikein usko, että monikaan kuuluu absoluuttisesti jompaankumpaan. Esim. itse olen kummassakin asiassa välimaastossa, riippuu täysin tilanteesta.

Käyttäjän kajsotala kuva

Tämänlaiset luokittelut ovat aina jossain määrin kärjistyksiä. Harva ihminen sopii absoluuttisesti mihinkään ääripäähän. Monesta voi kuitenkin sanoa, onko hän lähempänä jompaa kumpaa ääripäätä.

Todella mielenkiintoinen kirjoitus.

Itse olen skitsofreenisen dominoiva huutaja-kuuntelija...

Kirjoita uusi kommentti

Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja