Ai että lukukausimaksuja

Tämän kirjoituksen piti alunperin käsitellä ajatusta lukukausimaksuista useasta eri näkökulmasta. Vain muutamastakin näkökulmasta käsitteleminen kuitenkin tuotti sen verran pitkän tekstin, että loput näkökulmat tulevat myöhemmin.

Hesari uutisoi eilen, että opetusministeriön työryhmä oli ehdottanut kaikille korkeakouluopiskelijoille tuhannen euron vuosittaista lukukausimaksua. Rahattomia opiskelijoita lohduteltiin sillä, että opintolainaa saisi sitten nostaa vastaavan summan enemmän. Myös useamman tutkinnon hankkimista haluttiin rajoittaa.

Vai niin. No mitenkäs tätä ideaa on perusteltu?

Eniten sillä, että halutaan nopeuttaa valmistumista. Tämä on se klassinen syy. Opiskelijoilla ei tällä hetkellä ole riittävää kannustinta valmistua ajoissa (kuulemma), joten koulutuksen maksullisuus pistäisi heihin vähän vauhtia.

Katsotaanpa. Itse olen päätoiminen opiskelija, joten tulonlähteeni on opintotuki. Sen lisäksi saan isältäni joka kuukausi vajaan kaksisataa euroa avustusta, mikä tekee tuloistani ruhtinaallisia pelkällä opintotuella eläviin verrattuina. Se ei muuta sitä, että minulla on enemmän tai vähemmän alitajuisena jatkuva tarve miettiä, montako euroa olen nyt keskimäärin päivässä käyttänyt tässä kuussa ja miten paljoon on vielä varaa. En minä nykytilanteestani sinänsä valita, vaikka voisinkin kommentoida jotain siitä, mikä tästä muodostuu tuntipalkaksi. Onhan minulla kuitenkin varaa elää suhteellisen mukavasti, ja tehdä välillä vähän isompiakin ostoksia. Tämä siitä huolimatta, että joudun säästämään kesäksi ylimääräistä rahaa, jotta pärjäisin silloin pienemmilläkin tuilla.

Ei se kuitenkaan miksikään muuta sitä, että tietoisuus rahatilanteesta on jatkuvasti lievän stressin aiheena. Olen jo muutamaan otteeseen harkinnut vakavasti sitä, jos hakeutuisin jonnekin täysipäiväisesti töihin ja palaisin sitten opintojen piiriin kerättyäni vähän enemmän rahaa. Siis olettaen, että opiskeluiden jatkaminen jaksaisi siinä vaiheessa enää kiinnostaa pennin vertaa. Osa-aikatyötkin olisivat mahdollisuus, mutta en mielelläni jakaisi huomiota töiden ja opintojen välillä. Mielummin teen yhtä asiaa kunnolla kuin kahta puolitehoisesti.

Toistaiseksi olen vielä jatkanut opiskelua, mutta jos lukukausimaksut tulisivat, harkitsisin kyllä vakavasti uudelleen. Kyllähän minut toki siten saataisiin työelämään, joten ehkä maksut hoitaisivat tehtävänsä. En vain tiedä, oliko tarkoituksena tosiaan lyhentää opiskeluaikoja opintojen keskeytyksiä lisäämällä.

Tästä pääsemmekin seuraavaan kohtaan: jos opinnoista halutaan repiä maksua, pitäisi myös tarjota sellaista opetusta, josta on kohtuullista maksaa. Pari ulkomailla opiskellutta ihmistä kommentoi eilen, että jos joutuvat maksamaan opinnoistaan, voisi yhtä hyvin lähteä takaisin Englantiin missä rahalle saa jotain vastinettakin. Sielläpäin saa viikottaisen keskustelutuokion oman professorinsa kanssa ja pienryhmäohjausta opintojen vaiheesta riippumatta. Massaluentoja voi olla, mutta päälle on aina oltava myös pienryhmäopetusta. Kunnon palautetta saa kaikista tehtävistä. Jos palaute on myöhässä, siitä pyydetään anteeksi. Opiskelijat voivat myös vaatia rahojaan oikeusteitse takaisin jos eivät saa mitä luvattiin. (Mahtoikohan työryhmämme ehdottaa myös mahdollisuutta vaatia lukukausimaksuaan takaisin. Epäilen.)

Verrataan tätä Suomeen. Etenkin vähänkään isommissa aineissa massaluennot (ilman mitään pienryhmälisää, ellei laskuharjoituksia lasketa) ovat normi. Perus- ja aineopinnot voivat helposti tulla suoritetuiksi, ilman että kukaan professori saa edes tietää, kuka sinä olet. Omassa pääaineessani on onneksi sen verran pieni sisäänotto, että siellä väki jopa tuntee opiskelijansa. Toisin on matematiikan ja tietojenkäsittelytieteen sivuaineissani. (Tosin sitten vastineeksi kognitiotieteessä on ollut tapauksia, joissa on kestänyt vuosikin ennen kuin ihmiset ovat saaneet kurssisuorituksensa, lukuisista muistutuksista huolimatta.) Jotkut yksittäiset kurssinvetäjät saattavat pitää palautetilaisuuksia tentin jälkeen tai jopa kannustaa tutustumaan tenttinsä arvosteluun sitä varten järjestettävässä tilaisuudessa. Pääsääntöisesti ainoa palaute mitä töistään saa on kuitenkin ykkösen ja viitosen välillä oleva numero.

Oli muuten toinen näistä Englannissa opiskelleista muuten kuulema aika turhautunut suomalaiseen opetukseen kun pääsi takaisin.

Korkeakoulu on muuten Suomen ainoa koulutusaste, jossa opettajilta ei vaadita minkäänlaisia pedagogisia opintoja. Tai jossa opettajiksi pakotetaan ihmisiä, jota se ei yhtään kiinnostaisi ja jotka olisivat ennemmin tutkijoita. Legenda kertoo TKK:n luennoitsijasta, joka aloitti luentonsa sanoilla "mua ei kiinnosta olla tällä, jos näille luennoille ei tule tarpeeksi väkeä ei mun tarvitse niitä pitää" ja piti sitten sanojensa mukaisen luennon. Mies sai haluamansa, ja seuraavalle luennolle ei enää tullut väkeä.

Omista kokemuksistani voisin mainita tietojenkäsittelytieteen kurssin, jonka pitäjällä oli täysin hukassa kurssillaolijoiden lähtötaso. Seurauksena oli mm. harjoitustehtäviä, joista meillä meni useamman hengen porukalla useampi tunti, ennen kuin onnistuimme edes selvittämään mitä niissä ylipäätään ajettiin takaa. Psykologian laitoksella taas oli ymmärrettävästi tyytymättömyyttä, kun eräs luennoitsija päätti vaihtaa kurssin tenttikirjat viikkoa ennen itse tenttiä. Eräs ihminen kommentoikin, että yliopistolla on kyllä suojamekanismeja sen varalta että opiskelija on idiootti, mutta ei kunnolla sen varalta että opetushenkilökunta on.

Mietin ennen tämän kirjoittamista, mitä hyötyjä minulle koituu yliopisto-opinnoista verrattuna siihen, jos vain opiskelisin näitä asioita omalla ajallani. Keksin näitä hyötyjä viisi:

1. Yliopistokursseilta saa pakollisia harjoituksia/tenttejä ja deadlineja, joiden noudattamiseen ei itseopiskelijana välttämättä riittäisi itsekuri.
2. Yliopiston kurssivalikoima on yleensä suhteellisen laaja-alainen, ja sen kautta saa tietää aiheista, joista itseopiskelijana mahdollisesti ei.
3. Yliopiston kautta saa pääsyn lukuisiin tieteellisiin tietokantoihin, jotka olisivat muuten maksullisia.
4. Yliopistossa voi tutustua muihin samanhenkisiin ihmisiin.
5. Tutkinnon päätteeksi saa paperin, jolla voi todistaa työnantajille osaavansa edes jotakin.

Tarkka lukija huomaa, ettei tässä mainittu mitään laadukkaasta opetuksesta. Varsin useilla kursseilla huomaa, että luennoille osallistuminen on turhaa, kun samat asiat voi vain lukea helpommin oppikirjasta. Käytännössä olenkin huomannut, että luentojen jättäminen kokonaan väliin parantaa yleensä opiskelumenestystäni, kun aikansa ja energiansa saa käytettyä tehokkaammin. (On toki luentoja, joilla luennot ovat olleet oikeasti antoisia ja hyödyllisiä. Nämä ovat yhtä poikkeusta lukuunottamatta olleet pääaineeni eivätkä sivuaineideni puolella.)

Miten paljon menettäisin, jos saisin vain jostain töitä ja lueskelisin mielenkiintoisia aiheita omalla ajallani? Ykköskohta on perinteisesti ollut minulle vakava haaste, mutta viime aikoina olen alkanut saada itsekuriani huomattavasti parannettua. Kakkoskohtaan auttaa se, että yliopiston kurssisivut voi katsoa ilman kursseille osallistumistakin. Kolmoskohta on selkeästi suurin menetys, vaikka tiede alkaakin vähitellen tulla saataville myös kaikenlaisiin avoimiin arkistoihin. Neloskohta ei ole niin suuri ongelma, olemassaolevat sosiaaliset piirini tutustuttavat minua jo ihan hyvin kiinnostaviin ihmisiin. Viitoskohta on myös huomion arvoinen, mutta jos minulla kerran olisi jo töitä, ei minulla olisi yhtä suurta tarvetta vakuuttaa työnantajaa pätevyydestäni. Jotkut työnantajat toki antavat enemmän palkkaa, mikäli siihen on parempi muodollinen pätevyys.

Joskus aikoinani ajattelin, että voisi silkasta oppimisen ilosta lukea itsensä tohtoriksi asti. Naiiviudessani ajattelin silloin, että oppiminen olisi suurin hyöty yliopistossa olosta. Ja kyllähän jotkut kurssit ovat tosiaan aidosti antoisampia oppimiselle kuin puhdas itseopiskelu, mutta aika harvassa ovat. Nykyään, no, kyllä minä edelläni mielelläni hankkisin ainakin ne maisterinpaperit. Se on tosin enemmän yleistä "tehdään nyt loppuun mitä on aloitettukin"-fiilistä ja sitä, että onhan se maisteri nyt hienompi ja katu-uskottavampi kuin pelkkä kandi. Mikäli Suomessa olisi sama tilanne kuin monessa muussa maassa, jossa kandidaatintutkinto on se perustutkinto ja sen jälkeiset ovat ylimääräistä, epäilen suuresti kiinnostaisiko hakea edes maisteriopintoihin. Opin samat asiat itsenäisesti opiskelemallakin.

Ja jos tästä vähästä pitäisi vielä maksaa... no, kokonaisopiskeluaikani varmaan vähenisi, joten kai ne ministeriön pojat ja tytöt saisivat haluamansa. Vaihtoehto tosin olisi ollut, että olisin pyrkinyt tekemään sekä kandin että maisterintutkintoni pois alta mahdollisimman nopeassa ajassa. (Näillä näkymin minun pitäisi toivon mukaan valmistua kahden vuoden päästä, jolloin olen käyttänyt opintoihini yhteensä kuusi vuotta. Se on vuoden hitaampi kuin tavoiteaika, joskin merkittävä osasyy opintojeni venymiseen vuodella on, että yritin toisena opiskeluvuotenani suorittaa liikaa opintoja kerralla ja sain burnoutin. Että näin.)